Ollaan yhteydessä...

Tapahtui sitten viime jakson.
Heräsin, töihin, kotiin. Heräsin, töihin, kotiin. Heräsin... jne.
Kesken kunnon kaamossynkistelyn Vaeltaja astuin elämääni. Jopa itse aloitteellisesti. Tavattiin ja sovittiin tapaamisista. Oltiin ujosti ja varovaisesti. Naurettiin, katsottiin silmiin ja käännettiin katse ja juttu johonkin tyhjänpäiväiseen. Jopa siinä määrin että rohkaistuin ja painoin päälle. Halusin tietää mitä hän ajatteli. Meistä ja tulevaisuudesta. Siihen se kai hyytyi. Kun itse on kiinnostunut mutta vaistoaa että toinen ei niinkään. Pitäisikö tyytyä ja koittaa ajan kanssa. Pitäisikö painaa päälle kovaa ja asettaa toinen lopullisen valinnan eteen. Kun kuitenkin itse haluaa enemmän kuin vain tapailua. Kun ei pöljänä miehenä osaa lukea niitä lukemattomia salaisia viestejä. Jos ei useamman tapaamisen jälkeen toinen osaa sanoa juuta eikä jaata tunteistaan. Pitääkö vaín unohtaa vai jäädä hämmentyneenä odottamaan sitä lopullista(?) lopetusta kuten minulle kävi. Helvetin vaikeaa ja samalla helpottavaa. Mitäpä tässä kun minä olen oikeasti hyvä tyyppi ja tapaan hyvän tyypin. Pakko tyytyä aina sen vielä hyvemmän (hah!) etsintään. Kun ei sitten kerta tunne missään. Ei sitten edes siellä.